Maanjäristys

Kuva: KYODO

Olimme perheeni kanssa Kioton rautatieaseman laiturilla maanantaina 18.6.2018, kun se tapahtui.

Kello 7.58 sain puhelimeeni hätäilmoituksen ja silmänräpäys sen jälkeen maa jalkojemme alla alkoi tehdä edestakaista liikettä. Tunne oli epätodellinen, sitä ei voi verrata mihinkään kokemaani. Aluksi luulin, että vain huimasi.

Osakan maanjäristys tuntui oikeastaan koko Kansain alueella. Se on Japanin mittaushistorian laajin järistys. Kioton voimakkain se oli 25 vuoteen.

Aluksi olin ainoastaan harmissani siitä, ettemme perheeni kanssa päässeetkään Universal Studiosille Osakaan. Junat lakkasivat kulkemasta, meidät lähetettiin asemalta kotiin. Muuta tietoa ei ollut.

Nettiin alkoi kuitenkin nopeasti tihkua informaatiopalasia. Tulipaloja, sortuneita muureja. Ensimmäiset vahvistetut kuolonuhrit. Ei ydinvoimalaonnettomuutta. Tulva. Kuvia pirstaleisista, sortuneista rakennuksista, lapsista istumassa koulun pihalla evakuoituina.

Kun nyt, muutamaa päivää myöhemmin, muistelen taaksepäin, en olisi varmasti aamulla uskonut, mitä päivä tuo tullessaan. 

Itse huomasin, että aluksi käsittelin tapahtunutta informaation avulla. Päivitin Japan Todayn nettisivuja, kirjoitin Facebookiin olevani turvassa. Keräsin tiedonpalasia, selasin Twitteriä.

Tapahtuneen jälkeen meni monta tuntia, ennenkuin oikeastaan ymmärsin todella, mitä oli tapahtunut. 

Melko pian tunne vaihtui kuitenkin kuvotukseksi. Palattuani dormille emme olleet puhuneet tyttöjen kanssa mistään muusta. Halusin äkkiä pois, unohtaa koko asian. Keskustelu kuitenkin palasi aina maanjäristykseen. Lopulta vetäydyin huoneeseeni, katselin Netflixiä, yritin unohtaa. Uutiset jälkijäristyksien todennäköisyydestä palasivat mieleeni. Pitkin iltaa koimme pienempiä jälkijäristyksiä. 

Absurdia, että joutuu pohtimaan, mitä teen, jos talo sortuu, jos sähköt menevät viikoksi, jos nukun, kun järistys tulee, ja jotain painavaa tippuu hyllystä päälleni? 

Sitä voisi ajatella: mitäs tuosta. Viisi kuolonuhria on vähän verrattuna tuhoisimpiin luonnonkatastrofeihin: tsunamit, tulivuorenpurkaukset ja hurrikaanit vievät tuhansia henkiä. Tuhoilta vältyttiin omassa kaupungissani. 

Järistys kuitenkin sai ihmiset melko primitiiviseen tilaan. Kun katastrofi osuu lähelle, on evolutiivisestikin luonnollista haluta pelastaa itsensä. Joidenkin selviytymismekanismi oli pyörittää kauhuskenaarioita, jotkut lähestyivät asiaa huumorin kautta. 

Itse yritin selvitä pelon kanssa varautumalla maalaisjärjen avulla. Lopulta lähdin kauppaan - hain ruokaa ja vettä pariksi päiväksi. Nostelin kotona hyllyt tyhjiksi tavaroista. Silti seuraavana iltana nukkumaanmeno pelotti. Aamulla mitattiin yhä jälkijäristyksiä, mutta nyt muutamaan päivään ei niitä enää ole kuulunut. 

Paikallisten tyyneys yllätti. Itse järistyksen aikana kenenkään ilme laiturilla ei värähtänyt! Muutamat soittivat koteihinsa tai pomolleen. Vaikka juna-asemalla portit olivat suljettuina, kukaan ei korottanut ääntään virkailijalle, joka kuulutti tilanteesta. Japanilaisissa kouluissa ja työpaikoissa tiedotetaan katastrofeista tehokkaasti ja harjoitellaan evakuointeja. 

On kuitenkin muistettava, että Japanissa on valtavan kehittynyt varoitusjärjestelmä. Infrastruktuuri reagoi nopeasti järistyksen uhkaan: kaasuputket sammuvat tulipalojen estämiseksi, junat pysähtyvät ja koulut laittavat hyvin harjoitellut evakuointisuunnitelmat täytäntöön. Myös lääketieteellinen apu on hyvin organisoitunutta. Tietyt tukikohtasairaalat on rakennettu erityisen kestäviksi järistyksiä ajatellen. Suuria potilasmääriä on mahdollista kuljettaa ilmateitse. Tietojärjestelmät on kehitetty tehokkaaseen kommunikaatioon hätätilanteessa. Näin hyvin asiat eivät ole esimerkiksi Guatemalalla, jossa tapahtui suuri järistys muutamaa viikkoa edeltävästi. 

Kokemus oli pelottava, herättelevä, hämmentäväkin, mutta jos jokin paikka pitäisi valita maanjäristyksen kokemiseen, se olisi Japani.