Life in plastic

Muoviruoka koristaa tavalisesti japanilaisen ravintolan näyteikkunaa.

Muovipussi on, yllättävää kyllä, kiinteä osa japanilaista kulutuskulttuuria. Kuten ovat myös kertakäyttömuovimukit, -pillit, ja pakkausmuovi (usein moninkertainen). Toisinaan tuntuu, että kannan ruokakaupasta kotiin enemmän muovia kuin ruokaa. Omat kierrätystoimet tuntuvat täällä melkein mitättömiltä. 

Suosikkini on sateenvarjomuovi. Sateisella ilmalla liikkeiden ovilla on automaatteja, joihin työnnetään ulkona kastunut sateenvarjo. Automaatti laukaisee varjon päälle muovipussin, joka estää varjoa liruttamasta vesiä liikkeeseen ja lähtiessä muovi työnnetään ulko-oven roska-astiaan.

Muovia onneksi lajitellaan. Kioton jätteenlajittelujärjestelmä on yksi maan tiukimmista, ja ohjeistuskin on lähemmäs 30-sivuinen. Muovi lajitellaan omaan laatikkoonsa. Sitä, mitä muoville tapahtuu, en tiedä. Ehkä se käytetään energiantuotantoon. 

Yksi ensimmäisistä asioista, joita opettelin sanomaan japaniksi, oli ei kiitos, [kekkō desu], muovipussille. Osoittautui kuitenkin, että useimmiten nopeasorminen myyjä on jo pakannut ostokseni kaivaessani rahoja laukusta, ennenkuin pääsen kieltäytymään kunniasta. Myös kaupasta ostettu ainokainen vesipullo tai purukumipaketti laitetaan muovipussiin. Hedelmät pakataan muoviin (voi kunpa luonto olisi keksinyt tavan suojata hedelmiä!). Kerran ostin paketin edamame-papuja, jotka olivat muoviverkkopussissa, pakattuna muovilaatikkoon ja ympäröitynä muovikelmulla. 

On jotain hyvääkin muovikulttuurissa. Tuorekelmu on kuulemani mukaan maailman parasta. Eräs ystäväni mietti tuliaista suomessa asuvalle japanilaiselle perhetutulleen. Rouva oli kuulemma loppujen lopuksi kursailun jälkeen pyytänyt ystävääni tuomaan tuorekelmua. Siinä siis oiva tuliaisvinkki muillekin!

On myös myönnettävä, että kaikki se pakkaaminen, kääriminen ja washiteipillä viimeistely nostaa asiakaskokemuksen ihan uudelle levelille.